Reissaajat

Olemme saaneet amerikkalaisilta ystäviltämme palautetta, että olemme nähneet paljon enemmän Amerikkaan kuin he, jotka täällä asuvat vakinaisesti. Se on ollut tavoitteemmekin; täällä olo aikana pyrimme näkemään mahdollisimman paljon erilaita. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että lomilla ja pidemmillä vapailla kierretään Amerikan mannerta.

Missä kaikkialla olemme syksyn aikana reissanneet?

Herseyn suklaatehdaskaupunki Pennsylvaniassa ja maailman suurin vanhojen autojen näyttely olivat matkakohteemme lokakuussa. Kaupungissa on järjestetty jo 65 vuotta suuri antiikkiautojen näyttely. Tapahtumassa on  oleellisena osana rompetori, eli kirpputori, jossa myydään antiikkiautojen osia ja muuta asiaan liittyvää rompetta.

Tapasimme näyttelyssä Mieheni sedän, joka osallistui ko. näyttelyyn jo neljännen kerran. Mukava oli tavata ja kuulla Suomen kuulumisia. Häneltä saimme hyviä vinkkejä, mitä kannattaa käydä katsomassa ja missä ovat parhaimmat myyntipöydät. Miehelläni oli mielessään lista, millaisia varaosia omaan, Suomessa olevaan ´57 Lincolniimme, tarvittaisiin, mutta juuri niitä osia ei kirpputorilta löytynyt. Jonkin verran kirpputoripöydillä oli antiikkitilkkupeittoja myynnissä ja itselleni jäi käteen autokangasta ja yksi tilkkutyö ohje. Ehkä niistä joskus jotain valmistuu!

Huikein kokemus oli lauantai aamulla, kun n. 2000 erilaista vanhaa autoa ajoi näyttelypaikalle, putsattuina ja puunattuina. Jotkut sammuivat mäkeen, mutta sitten työnnettiin tai annettiin lisävirtaa. Autot olivat hienoja ja sellaisia, joita en ole koskaan aikaisemmin  nähnyt.

Huomion arvoista oli se, että vain yksi meidän Lincolnin kaltainen auto nähtiin. Auto oli väriltään keltain ja se olisi ollut myynnissä. Muistaakseni hinta oli 67 000 dollaria … ei ostettu 😉.

Lokakuun lopulla Odotettujen Vieraidemme lähdettyä kotiin, Mies lähti messumatkalle Floridaan ja minä lähdin mukaan. Ensimmäisen kerran muuten tällainen mahdollisuus tuli käytettyä. Ehkä päätökseen lähteä mukaan hieman vaikutti se, että kaupunki, jossa messut pidettiin oli Orlando, eli kaupunki, jossa sijaitsee Disneyland.

Lensimme Orlandoon päivää aikaisemmin kun messut alkoivat ja siksi ehdimme katsella nähtävyyksiä. Pohdimme kumpaako menemme, Disneylandiin vain Universal Studioille. Päädyimme studioille. Disneylandin kiertäminen olisi vaatinut useamman päivän, Universal Studiot kiersi yhdessä päivässä; toki hiukan valikoiden.

Lämmintä riitti, ihmisiä oli liikkeellä mutta jonot eivät olleet kamalan pitkiä. Harry Potter maailman kääpiöiden pankkiin taisi olla pisin jonotus aika, 45 min. Onneksi jonotus tapahtui talon sisällä, ettei tarvinnut kuumassa auringon paisteessa seisoskella. Millaiset mahtavatkaan jonot olla kesällä sesonkiaikana, voi vain kuvitella? Joka tapauksessa päivä oli onnistunut ja elämyksiä täynnä.

Mieheni ollessa messuilla, minä kiertelin kauppakeskuksia, vaikka totuuden nimissä on sanottava, etten paljon jaksanut sitä tehdä. Sen verran oli kuumaa ja kosteaa ulkona. Liian helteistä meikäläiselle. Viilennetty hotellihuone tuntui mukavalta ja auringon laskiessa lämpötila oli oikein sopiva.

Viimeisenä iltana kävimme Disneylandin ravintola ja ostosalueella syömässä (sille alueelle pääsi ilman sisäänpääsymaksua) ja nähtiin tuo kuuluisa ilotulitus ravintolan terassilta. Ne riittivät Disneylandiä   meikäläiselle.

Kiitospäivänä, marraskuun viimeisenä viikonloppuna lähdimme "sukuloimaan". Ajoimme ensin Minnesotaan Minneapolisin kaupunkiin, jossa nautimme ensimmäisen kiitospäivä illallisemme tällä mantereelle viihtyisässä jazzravintolassa. Parasta kalkkunaa mitä olen koskaan syönyt … aikalailla ensimmäisiä kertoja kun olen paistettua kalkkunaa syönyt. Illan musiikki ja ohjelma oli täydellistä. Osa lipputuloista suunnattiin kodittomien auttamiseksi, joka lisäsi hyvän olon tunnetta kiitospäivän hengessä.

Mieheni pikku serkku asuu tai asui muutaman mailin päässä kaupungin keskustasta ja kävimme tapaamassa häntä ja hänen aviomiestään heidän kotonaan. Koti oli myynnissä ja pariskunta oli juuri muuttamassa  Kaliforniaan, eli satuimme oikeaan aikaan heillä käymään. Olemme tavanneet heidät aikaisemmin Porvoossa noin yhdeksän vuotta sitten.

Seuraavaksi ajelimme Michiganin puolelle Wakefieldin pikku kaupunkiin, jossa Mieheni isän serkku vaimoineen asuu.  Molemmat ovat jo melkein 90 vuotiaita ja heidän luonaan vierähti parisen tuntia jutellen ja muistellen. Vasta pois lähtiessä huomasimme, että Suomeakin olisi voinut puhua. Setä olisi vielä suomea osannut, vaimo ei, vaikka oli suomalaisesta perheestä lähtöisin.

Pois lähtiessä kävimme  katsomassa katua nimeltä Wiitanen Road (Viitanen tie). Katukylttiä ei enää ollut, se oli hävinnyt muutama vuosi sitten, mutta Google Mapsistä katu löytyi. Tällainen kyltti oli talon kohdalla ko. tiellä. Tuon kadun varteen oli Viitasia muuttanut 1900 -luvun alkupuolella. Kaupungissa oli paljon muitakin suomalaisia, katujen nimistä päättelin.

Navigaattori ja säätiedotukset varoittelivat talvimyrskystä. Lunta satoi ja välillä se oli pelkkää vettä, mutta meitä suomalaisia ei pienet lumisateet haittaa.