lauantai 21. joulukuuta 2019

Harhakuvitelmia ja todellisuutta vol. 1

Monelle meistä on elokuvien kautta muodostunut kuva amerikkalaisesta elämäntyylistä ja tavoista. Onko se oikea kuva, onkin sitten toinen asia. Pari seikkaa, joissa elokuvien antama kuva, ei ainakaan meidän kohdallamme pitänyt paikkaansa.

1. Kun muuttaa uuteen asuntoon, naapurit tulevat tervehtimään ja tuovat piirakkaa.

Emme tunne seinänaapureitamme, emme ole kuulleet heiltä ääniäkään. Mahtaako siellä edes asua ketään? Mieheni on kerran tavannut seinänaapurimme, joka oli samaan aikaan vienyt roskapönttöjä kadun varteen eräänä perjantai aamuna. Olivat silloin kätelleet ja vaihtaneet muutaman sanan. Vastapäisen talon naapurin rouvan tunnistan näöltä, koska hän ulkoiluttaa koiraansa yhteisellä takapihallamme. Ei satuttu kesällä samaan aikaan edes grillaamaan. Takaterassimme ovat täysin vastakkain, muutaman metrin ruohokaistele vain välissä.

Sitä piirakkaa, ei ole kukaan meille tuonut. Sen sijaan alueemme yksi mummeleista kutsui itsensä meille juomaan lasillisen viiniä tai oikeastaan kaksi, eräänä kesäisenä iltana. Oli niin hyvää viiniä, että hän tuli seuraavalla viikolla pyytämään koko pullollisen. Lupasi kyllä maksaa, mutta annoimme sen hänelle lahjaksi.

2. Halloween, koko illan soi ovikello ja lapset kiertävät kysymässä "Karkki vai kepponen?"

Ei kiertänyt. Olin varannut reilusti karkkeja ja Mieheni oli varustautunut dinosaurus naamarilla pelottelemaan ovelle kolkuttelevat lapsukaiset, mutta ketään ei käynyt. Mikä suuri pettymys! Asuinalueellamme asuu lapsia ja nuorisokin, mutta meillä ei käynyt ketään. Ainoat, jotka kävivät, olivat ne ystävät, joiden kanssa käynnistä oli sovittu.

Juttelin asiasta englannin opettajani kanssa, joka kertoi ettei heilläkään käynyt ketään. Oliko syynä kylmä ilma vai mikä? Halloweenina oli nimittäin hiukan lunta maassa. Oli todella kamalaa syödä kaikki karkit itse!

3. Halloweenikoristeet ja jouluvalot talojen pihoilla menevät joskus överiksi

Tämä on asia, joka todellakin pitää paikkansa. Sitä koristeiden ja valojen määrää. Todellakin tuntuu, joitain naapurustoja katsellessa, että naapurit suorastaan kilpailevat, kenellä on isoimmat koristeet, eniten vilkkuvia, liikkuvia ja värikkäitä valoja. Omasta mielestäni koristeet ovat joissain tapauksissa mauttomia. No, makuasioista ei voi kiistellä., sanoi koira kun jne....

Hurjin mutta samalla hauskin pihakoristelu Halloweenina oli omakotitalo, jonka edustalla luurangot pelasivat täysikokoisella kentällä lentopalloa. Erään hoitolaitoksen seinille ja katolle oli kiinnitetty luurankoja kiipeilemään. Näyttivät hyvin aidoilta. Onneksi pysyivät paikoillaan eivätkä liikkuneet.

Toisaalta on myös niitä taloja, joissa koristeita ja valoja ei ole lainkaan. Sekin on siis mahdollista.

Meidän hurjin Halloweenikoriste oli, kun laitoimme grillin suojukselle silmät. Kiitos lokakuun Odotettuille Vieraille ideasta!

Näin joulun aikaan on kiva katsella millaisia joulukoristeita kaupungit, kaupat ja talojen asukkaat ovat laittaneet. On jos jonkinlaista joulupukkia, tonttua, lumiukkoa, minttukarkkia, tikkaria, poroa, kaurista, joulupakettia, isompaa ja pienempää kuusta ym.

Löytyy onneksi  myös isoja talleja, joiden sisällä on kaikki sinne kuuluvat  seimihahmot.

Tämä tyhjä seimi kyltteineen, jossa lukee " Kristus on tulossa", löytyi viime viikonloppuna erään antiikkiliikkeen ulkopuolelta. Arvatkaa menenkö tuohon liikkeeseen toisen kerran? Varmasti! Liikkeen nimikin oli puhutteleva, "Amazing grace", sen tunnetun amerikkalaisen gospel laulun mukaan. Onneksi liike sijaitsee 15 min matkan päässä, jotta voin käydä jouluna katsomassa onko Baby Jesus tullut seimeen.

Tässä ideaa suomalaiseen mielenmaisemaan. Ehkä tästä toteutuu joskus jonkinlainen variaatio omassa työpaikassani.

torstai 19. joulukuuta 2019

Suomi-koulun myyjäiset

Eräs viitekehys, joka on uutta tässä elämässäni täällä Amerikassa on Suomi-koulu. Olin liittynyt jo syksyllä vielä Suomessa ollessani Suomi-koulun Facebook ryhmään ja siksi sain tietoa mitä koululla tehdään ja tapahtuu, ennen kuin olimme edes muuttaneet tänne. Kiitos vain työkaverilleni M:lle vinkistä!

Melkein joka kuukausi olen ollut mukana, kun koulu on kokoontunut kuukauden ensimmäisenä lauantaina. Itselleni se on ollut paikka tavata muita suomalaisia ja saada kontakteja. Pohojalaasia on löytynyt ja yhteisiä tuttuja. Lisäksi on mukava kuulla lasten iloisia nauruja. Olenpa pari kertaa ollut isojen = koululaisten ryhmässä sijaisenakin. Voin siis hyödyntää omaa ammattitaitoani täälläkin. 

Vanhemmat, joiden lapset käyvät Suomi-koulua, maksavat lukukausimaksun ja opetushallitus avustaa valtion budjettirahoin koulun toimintaa. Koulu on oman mittapuuni mukaan kerho, vaikka isompien ryhmässä annetaankin läksyä. Lapset ovat perheistä, joissa molemmat vanhemmat ovat suomalaisia tai vain toinen vanhemmista. Koulun tarkoituksena on tukeaa täällä asuvien lasten suomen kieltä. 

Koulu kokoontuu Viron kulttuurikeskuksessa, Eesti Majalla, noin tunnin matkan päässä täältä Genevasta.  Lisäraha ei ole koskaan pahaksi tällaisessa toiminnassa ja siksi Suomi-koulu osallistui Eesti Majalla pidettyihin joulumyyjäisiin.

Mitä koulun pöydässä sitten myytiin? Suomalaista pullaa: kanelipullia eri muodoissa, voisilmäpullia, mustikkapiirakkaa ja piparkakkuja. Minä en leiponut. Olin kyllä edellisenä iltapäivänä pakkaamassa leivonnaisia, mutta pullien leipomiset jätin suosiosta muille. 



Ei ole vaikea arvata mitä minä tein. Ompelin tonttulakkeja, kankaisia kauppakasseja ja pussukoita. Keväällä sain yhdeltä koulun opettajalta kolme isoa palaa Marimekon joulukangasta. Ompelin yhdestä  niistä myyntiin ison pöytäliinan. 










Hyvin kauppa kävi! Rahaa tuli yli 800 dollaria. Kiitos aktiivisten myyjien!

Ps. Ompelin koululle myös Lucia pukuja jouluesitystä varten. On mukava käyttää omia taitojaan toisten hyväksi!

keskiviikko 18. joulukuuta 2019

Synttärilahjoja

Syksyn aikana olen ommellut kaksi tilkkupeittoa syntymäpäivälahjaksi. Nyt voi kuvat ja tekstit  julkaista, kun lahjojen saajat ovat lahjansa saaneet. Molemmat peittojen saajat ovat suomalaisia, jotka asuvat toistaiseksi täällä Genevassa. Lähtöajatuksenani näitä tehdessä oli, että koska asutaan Amerikassa, täytyy omistaa tilkkupeitto.

Ensimmäinen peitto meni Neiti 9 v:lle. Peitossa on perhosia, jotka on aplikoitu taustakankaaseen. Tämä on tehty Joannan  (lähikangas/askarteluliike) valmiista tarvikepakkauksesta. Kaikki värit oli valmiiksi valittu ja perhoset painettu kankaalle. Tarvitsi vain leikata perhoset ja blokkipalat. Sitten pääsikin aplikoimaan, jonka tein koneella. Helppoa ja nopeaa.

Vaikein kohta tuli, kun peitto piti tikata. Oma koneeni oli huollossa ja siellä 1,5 kuukauden jono. Apua! Eroahdistus nosti minulle oikean kuumeen. (Voi olla, että kuume oli matkakuumetta, koska lähdimme seuraavana päivänä Hersey´n autonäyttelyyn😂)  Onneksi sain kirkolta lainaksi koneen, että selvisin tuosta ajasta.

Päädyin ompelemaan tikkaukset koneella ompelulinjoja pitkin. Perhosille kirjailin käsin tuntosarvet ja ompelin vielä helmet tuntosarvien päihin. Vanu välissä on puuvillavanua, jota käytän melkein kaikissa tekemissäni peitoissa. Vuoriksi valitsin flanellin; on lämmin ja pehmeä ihoa vasten.

Toisen peiton sai Herra 12 v. Tämän peiton mallin löysin Love of Quilting - lehdestä, joka minulle tulee postissa. Käytin ympyröihin keväällä pikkuveljeni lahjapeitosta jääneitä sinisiä kaitaleita. Aloitin peiton tekemisen tilkkuretriitissä ja sainkin sen melkein valmiiksi siellä.

Tikkasin tämänkin peiton ompelujuovia pitkin ja vuorena  käytin harmaata tähtikuviollista flanellia. Lehdessä tämän blokin innoittajana oli Star Wars elokuvien "Kuoleman tähti" planeetta, jossa asuu Lord Darth Vader. Malli sopii siis Star Wars fanille, vaikka en nimennytkään peittoa sen mukaan.

Molemmat peitot ovat torkkupeitto kokoa. Niitä oli mukava tehdä ja mukava antaa. Myös saajat pitivät peitoistaan.


tiistai 17. joulukuuta 2019

Reissaajat

Olemme saaneet amerikkalaisilta ystäviltämme palautetta, että olemme nähneet paljon enemmän Amerikkaan kuin he, jotka täällä asuvat vakinaisesti. Se on ollut tavoitteemmekin; täällä olo aikana pyrimme näkemään mahdollisimman paljon erilaita. Tämä tarkoittaa käytännössä sitä, että lomilla ja pidemmillä vapailla kierretään Amerikan mannerta.

Missä kaikkialla olemme syksyn aikana reissanneet?

Herseyn suklaatehdaskaupunki Pennsylvaniassa ja maailman suurin vanhojen autojen näyttely olivat matkakohteemme lokakuussa. Kaupungissa on järjestetty jo 65 vuotta suuri antiikkiautojen näyttely. Tapahtumassa on  oleellisena osana rompetori, eli kirpputori, jossa myydään antiikkiautojen osia ja muuta asiaan liittyvää rompetta.

Tapasimme näyttelyssä Mieheni sedän, joka osallistui ko. näyttelyyn jo neljännen kerran. Mukava oli tavata ja kuulla Suomen kuulumisia. Häneltä saimme hyviä vinkkejä, mitä kannattaa käydä katsomassa ja missä ovat parhaimmat myyntipöydät. Miehelläni oli mielessään lista, millaisia varaosia omaan, Suomessa olevaan ´57 Lincolniimme, tarvittaisiin, mutta juuri niitä osia ei kirpputorilta löytynyt. Jonkin verran kirpputoripöydillä oli antiikkitilkkupeittoja myynnissä ja itselleni jäi käteen autokangasta ja yksi tilkkutyö ohje. Ehkä niistä joskus jotain valmistuu!

Huikein kokemus oli lauantai aamulla, kun n. 2000 erilaista vanhaa autoa ajoi näyttelypaikalle, putsattuina ja puunattuina. Jotkut sammuivat mäkeen, mutta sitten työnnettiin tai annettiin lisävirtaa. Autot olivat hienoja ja sellaisia, joita en ole koskaan aikaisemmin  nähnyt.

Huomion arvoista oli se, että vain yksi meidän Lincolnin kaltainen auto nähtiin. Auto oli väriltään keltain ja se olisi ollut myynnissä. Muistaakseni hinta oli 67 000 dollaria … ei ostettu 😉.

Lokakuun lopulla Odotettujen Vieraidemme lähdettyä kotiin, Mies lähti messumatkalle Floridaan ja minä lähdin mukaan. Ensimmäisen kerran muuten tällainen mahdollisuus tuli käytettyä. Ehkä päätökseen lähteä mukaan hieman vaikutti se, että kaupunki, jossa messut pidettiin oli Orlando, eli kaupunki, jossa sijaitsee Disneyland.

Lensimme Orlandoon päivää aikaisemmin kun messut alkoivat ja siksi ehdimme katsella nähtävyyksiä. Pohdimme kumpaako menemme, Disneylandiin vain Universal Studioille. Päädyimme studioille. Disneylandin kiertäminen olisi vaatinut useamman päivän, Universal Studiot kiersi yhdessä päivässä; toki hiukan valikoiden.

Lämmintä riitti, ihmisiä oli liikkeellä mutta jonot eivät olleet kamalan pitkiä. Harry Potter maailman kääpiöiden pankkiin taisi olla pisin jonotus aika, 45 min. Onneksi jonotus tapahtui talon sisällä, ettei tarvinnut kuumassa auringon paisteessa seisoskella. Millaiset mahtavatkaan jonot olla kesällä sesonkiaikana, voi vain kuvitella? Joka tapauksessa päivä oli onnistunut ja elämyksiä täynnä.

Mieheni ollessa messuilla, minä kiertelin kauppakeskuksia, vaikka totuuden nimissä on sanottava, etten paljon jaksanut sitä tehdä. Sen verran oli kuumaa ja kosteaa ulkona. Liian helteistä meikäläiselle. Viilennetty hotellihuone tuntui mukavalta ja auringon laskiessa lämpötila oli oikein sopiva.



Viimeisenä iltana kävimme Disneylandin ravintola ja ostosalueella syömässä (sille alueelle pääsi ilman sisäänpääsymaksua) ja nähtiin tuo kuuluisa ilotulitus ravintolan terassilta. Ne riittivät Disneylandiä   meikäläiselle.

Kiitospäivänä, marraskuun viimeisenä viikonloppuna lähdimme "sukuloimaan". Ajoimme ensin Minnesotaan Minneapolisin kaupunkiin, jossa nautimme ensimmäisen kiitospäivä illallisemme tällä mantereelle viihtyisässä jazzravintolassa. Parasta kalkkunaa mitä olen koskaan syönyt … aikalailla ensimmäisiä kertoja kun olen paistettua kalkkunaa syönyt. Illan musiikki ja ohjelma oli täydellistä. Osa lipputuloista suunnattiin kodittomien auttamiseksi, joka lisäsi hyvän olon tunnetta kiitospäivän hengessä.

Mieheni pikku serkku asuu tai asui muutaman mailin päässä kaupungin keskustasta ja kävimme tapaamassa häntä ja hänen aviomiestään heidän kotonaan. Koti oli myynnissä ja pariskunta oli juuri muuttamassa  Kaliforniaan, eli satuimme oikeaan aikaan heillä käymään. Olemme tavanneet heidät aikaisemmin Porvoossa noin yhdeksän vuotta sitten.

Seuraavaksi ajelimme Michiganin puolelle Wakefieldin pikku kaupunkiin, jossa Mieheni isän serkku vaimoineen asuu.  Molemmat ovat jo melkein 90 vuotiaita ja heidän luonaan vierähti parisen tuntia jutellen ja muistellen. Vasta pois lähtiessä huomasimme, että Suomeakin olisi voinut puhua. Setä olisi vielä suomea osannut, vaimo ei, vaikka oli suomalaisesta perheestä lähtöisin.

Pois lähtiessä kävimme  katsomassa katua nimeltä Wiitanen Road (Viitanen tie). Katukylttiä ei enää ollut, se oli hävinnyt muutama vuosi sitten, mutta Google Mapsistä katu löytyi. Tällainen kyltti oli talon kohdalla ko. tiellä. Tuon kadun varteen oli Viitasia muuttanut 1900 -luvun alkupuolella. Kaupungissa oli paljon muitakin suomalaisia, katujen nimistä päättelin.

Navigaattori ja säätiedotukset varoittelivat talvimyrskystä. Lunta satoi ja välillä se oli pelkkää vettä, mutta meitä suomalaisia ei pienet lumisateet haittaa.

Greenwich Square - Greenwich neliö

Tämän tilkkutyön aloitin jo ennen koronaa. Sen piti olla minun tilkkutyöni tilkkukiltamme isossa tilkkunäyttelyssä syksyllä 2020. Sattuneest...