Ompelutilaus

Kun mieheni pyytää minua ompelemaan hänelle jotain, niin sen myös teen. Oli sitten kyseessä jokin vaate tai vaikka kitaran vahvistimen suojapussi. Itse toteutukseen voi mennä hiukan aikaa, mutta pyrkimys on toteuttaa pyynnöt. Nyt tuli pyyntö, joka ei Suomessa ei olisi tullut mieleenkään ommella.

Täällä Amerikassa työpaikoilla ei ole järjestettyä työpaikkaruokailua, kuten Suomessa monella työpaikalla on. Työntekijät käyvät lounaalla läheisessä pikaruokapaikassa tai sitten tuovat kotoa eväät. Pikaruoka ei ole pitkän päälle terveellisin vaihtoehto, joten mieheni kuljettaa eväät työpaikalleen. Siinä onkin ollut tällä homemakerillä opettelemista, että ruokaa täytyy valmistaa sen verran enemmän, että siitä riittää seuraavan päivän lounasevääksikin. Suomessa me molemmat käytimme työpaikkojemme työpaikkaruokaloita ja söimme päivittäin lounaamme niissä.

Miehen tilaus oli Lunch bag eli lounaskassi. Jollainhan ne eväsrasiat täytyy työpaikalle kuljettaa ja sieltä pois. Tietokonelaukku on siihen tarkoitukseen liian pieni.

Siispä Pinterestiin katsomaan, millainen on lounaskassi. Löytyi monenlaisia ja yhteen malliin löytyi jopa mitat ja ohjeet … espanjaksi! Mitat oli ilmoitettu senttimetreinä, vaikka tottuneena tilkkulijana ei tuumienkaan käyttö olisi tuottanut ongelmia. Ohjeessa oli onneksi paljon kuvia, sillä tuo espanja ei oikein vielä taivu! Muistin, että Suomesta tulevien kankaiden mukana tulee yksi kitarakangas, joka oli jollain kangaskauppa reissulla jäänyt käteeni, jotenka suunnitelmat olivat valmiit. Ompeluissa ja tilkkutöissä olen huomannut, että hyvin suunniteltu on todellakin jo puoliksi tehty.

Kun sitten tavarat saapuivat ja olin saanut ompeluhuoneeni kuntoon, alkoi kassin toteutus. Ensin tein kokeiluversion kirpparilta ostetusta, ei niin miehisestä, kukkakankaasta. Kokeilin tekniikoita ja sovittelin kokoa. Hyvältä vaikutti. Varsinaisen kassin ompelussa ei aikaa kulunut kuin iltapäivä.




Kassin vuoreen laitoin yllätyksen. Suomesta tulleen lipaston laatikko ei

auennut kunnolla. Kun sitten aloimme tutkia asiaa tarkemmin, löytyi laatikon takaa keskimmäisen tyttäremme isälleen antama joululahjapussi, johon oli kirjailtu teksti, "Iskä". Irrotin tilkun, johon teksti oli kirjailtu ja ompelin sen lounaskassin sisäpuolelle. Teksti ei oikein sopinut rock henkisten kitaroiden kanssa kassin ulkopuolelle, mutta sisällä se muistuttaa jostain suuremmasta. Eihän se isyyskään tässä iässä enää ulospäin näy, kuten ei äitiyskään. Tällä hetkellä vanhemmuus on enemmän mielentila, varsinkin kun lapset asuvat maapallon toisella puolella.

Lunch bagin tilaaja oli tyytyväinen valmiiseen kassiin! Seuraavaan ompelupyyntöön on jo kangaskin hankittu; alligaattorin nahkajäljitelmä 😏. Hän itse osti sen läheisestä kangaskaupasta. Mikä siitä valmistuu, selviää aikanaan!

Ensimmäinen tilkkupeitto

Täytyy olla jotain tekemistä ja saada sosiaalisia kontakteja. Mies on päivät töissä, enkä minä jaksa koko ajan telkkaria katsoa ja soffalla villasukkaa kutoa.

Olimme ensimmäisenä viikonloppuna, jonka asuimme tällä Genevan alueella, löytäneet luterilaisen kirkon ja sen jumalanpalveluksen. Olisikohan siellä mitään tekemistä, mihin voisin osallistua? Siispä nettiin. Ja kas, Genevan luterilaisella kirkolla on tilkkuryhmä. Eikun pastorille sähköpostia, voisinko osallistua. Vastaus tuli, tervetuloa!

Rohkeasti lähdin tiistai aamulla ajamaan kirkolle ja olin ensimmäisenä paikalla. Siinä pastorin kanssa keskusteltiin ja hyvin tulin ymmärretyksi ja ymmärsin, vaikka en englantia niin erikoisen hyvin puhukaan.

"Mummuja" alkoi tulla ja päästiin tilkkuilemaan. He tekevät tilkkupeittoja hyväntekeväisyyteen. Kerran vuodessa  peitot lahjoitetaan toimittevaksi Etelä-Amerikkaan ja Afrikkaan. Varastossa oli suuret määrät eri värisiä tilkkuja, joten arvaatte, että sormet syyhysivät ompelemaan.

Minut otettiin hyvin vastaan. Yhteistuumin laitettiin pastorin tekemään peittoon vanu ja vuorikangas. Eikä ne saumat ja käänteenvarat olleet nyt ihan niin justiinsa, toisin kuin itse olin oppinut! Yhdessä useamman "mummun" kanssa kiinnitimme päällisen, vanu ja vuorin toisiinsa. Helppoa ja nopeaa! Yksi osallistujista oli erikoistunut ompelukoneella ompelemiseen ja ompeli reunakäänteet monipistosiksakilla kiinni. Ja niin oli peitto valmis!

Minä kuuntelin sujuvasti, katsoin mitä muut tekivät, tein mukana ja ennen kaikkea rohkaistuin puhumaan englantia.

Seuraavalla kerralla uskalsin jo kysyä, voisinko saada ompelukoneen lainaan viikoksi. Omat koneet olivat viellä matkalla kohti Chicagoa. Kova hinku oli päästä tekemään jotain näkyvää.
Paikalliselta kirpputorilta olin löytänyt ihana lastenlakanan, jossa oli paloautoja, ambulansseja ja lentokoneita. Tilkkuryhmän varastosta löytyi sopivia kankaita lisäksi ja olinhan ostanut ne dinosaurus saksetkin, joita halusin päästä kokeilemaan.

Parin päivän päästä oli ensimmäinen tilkkupeitto valmis.

Seuraavalla kerralla ei sitten tilkkuryhmää ollutkaan, kun osallistujat eivät uskaltaneet talvimyrskyssä lähteä ajamaan kirkolle.(Paitsi hullu suomalainen!) Mutta loppujen lopuksi sain itse ommella tähän peittoon myös reunakäänteet, mutta täysin valmiista peitosta ei valitettavasti ole kuvaa.

Olin siis löytänyt yhteisön ja paikan, jossa voin käyttää niitä lahjoja, joita minulle on annettu. Kun vielä löysin kirkolla kerran kuussa kokoontuvaan korttiaskartelu ryhmään, tunne olevani oikealla tiellä. Rohkeus ja kielitaito lisääntyvät ja sosiaalinen piiri kasvaa.

Elämäni helpoin muutto tai sitten ei

Elokuussa, kun jäin vuorotteluvapaalle, mulla oli kolme tavoitetta: tehdä tilkkutöitä, mennä englannin kurssille ja pakata koti muuttolaatikoihin. Ja kaikki ne toteutuivat!

Tavaroiden pakkaaminen oli isoin juttu, koska laitoimme talomme myyntiin. Tavaroita pakattiin siis Amerikkaan lähteviin, varastoon ja kierrätykseen meneviin laatikoihin. 23 vuoden aikana omakotitaloon oli kertynyt tavaraa aikamoinen määrä. Syyslomalla keskimmäinen tyttäristämme oli kotona ja silloin aloitimme oikein kunnolla pakkausurakan. (Mieheni oli silloin Chicagossa messuilla!) Tavaroita pakattiin laatikoihin ja vietiin kierrätykseen hyvällä sykkeellä. Kiitos tehotytön!

Koska kodissamme oli tyhjä huoneitta, lastattiin laatikoita niihin, kunnes tuli tilanne, että tarvitiin vierasmajoitusta. Niinpä miehen kanssa kannettiin laatikoita autotalliin ja minä mietin...
Vien nyt nämä laatikot autotalliin, jossain vaiheessa siirrän ne autoon, autosta nostan ne pitkäaikaiseen varastoon,  muutaman vuoden päästä siirrän laatikon taas autoon, nostan uuteen asuntoon … viisi kertaa nostan ja siirrän tätä samaa laatikkoa. Ei hyvää päivää!

Sitten astui kuvioihin muuttofirma! Minä vain kerroin muuttofirman miehille, että nämä lähtee mukaan, nämä menee varastoon. He pakkasivat, laittoivat laatikoihin ja käärivät huonekalut aaltopahviin. Tehokasta toimintaa, jossa tunsin olevani vain tiellä. Kierrätyshommat olin hoitanut toki itse, ennen muuttofirman saapumista. Viimeisenä Suomessa olopäivänä, mieheni kuittasi n. 20 muuttofirman paperia ja se oli siinä. Laivakontti lähti kohti Chicagoa joulun jälkeen.

Amerikassa  asuttiin hotellissa tai kalustetussa tilapäisasunnossa. Pikkuhiljaa alkoi olla omia tavaroita ikävä. Viimeistään siinä vaiheessa, kun oma vuokratalo löytyi.

Viime viikon tiistaina tavaramme saapuivat tänne Genevaan. Kontti saapui Chicagon satamaan jo edellisellä viikolla, mutta talvimyrskyn takia, myös tullivirasto oli kiinni. Kuten aika monet muutkin virastot ja koulut.

Kuorma-auto ajoi pihaan ja muuttomiehet alkoivat kantaa pahvilaatikoita ja huonekaluja sisään. Mun tehtävänä oli merkitä mikä laatikko tuli sisään. Haasteita toi numeroiden lausuminen ja tulkitseminen. Muuttomiehet kun tulkitsivat  suomalainen ykkösen monesti numeroksi seitsemän.

Muuttopalveluun kuului myös laatikoiden tyhjääminen ja pois vienti. Jos siis olisin oikein helpolla halunnut päästä, olisin antanut heidän laittaa vaatteet vaatekaappiin, astiat kaappeihin jne. mutta, jotain rajaa! Kyllä minä haluan itse laittaa vaatteeni kaappiin. Eli toisin sanoen, pahvilaatikoita on vielä jonkun aikaa makuuhuoneen nurkassa, vaikka asunto alkaa jo näyttää kodilta.

Elämäni helpoin muutto, fyysisesti ehkä. Tavaroiden tuloa odotellessa, valvoin öitä ja mietin miten sijoittelen tavarat uudessa asunnossa. Esikoisemme totesi viestissään eräänä yönä: "Nyt kun pääsette omien tavaroiden keskelle, niin kaikesta tulee todellista. Tähän asti olette elänyt välivaihetta ja nyt iskee arki." Fiksu tytär meillä!